Eipä joutunut vielä armas aika mutta pääsiäinen kuitenkin. Saapuessaan se vielä antoi uskoa hiihtokauden jatkumiseen, etenkin tuossa meren jäällä upean auringon alla, mutta viimeistään sunnuntain vesisade huuhteli toiveet suksimisesta. Kuten sananlaskussa sanotaan, vesi vanhin voitehista, mutta ei se luistavalta ainakaan monossa tuntunut. Pipokin kastui.

No eipä hätiä mitiä, nokkelasti huomasin rangen olevan jo auki eli mailat talvisäilöstä, tarkistus sivutaskuihin (ei banaaneja muttei birdie-juomaakaan), kolmas villapaita päälle ja poletteja pallokoneeseen sovittelemaan. Tutun ropinan myötä ämpäri puoilleen keltaisia palloja, viikottaisen talviharjoittelun karaisemana hyvässä uskossa palloja matolle ja lyömään. On se talvinen pressu ihmisen ystävä, vaikka kuinka lyö niin suoraan lähtee. Täällä rangella nämä lyönnit ovat suoria sen ensimmäisen kymmenen metriä kunnes alkavat kaartaa sinne oikealle, siis slaissin suuntaan, mitä vikaa on pron johdolla koko talvi korjattu. Voi ruma sana. Ei juokse eletty elämä silmien edessä vaan ne sata ohjetta miten pitää asettua, tuoda mailaa hieman sisältä hieman ulos, lyödä läpi, muistaa rentous, kääntää ranteita ja vaikka mitä. Uusi yritys, nyt rennosti ja rauhallisesti ja pallo sinne oikean reunan hankeen. Voi ruma sana. Ois ehkä pitänyt tehdä niin kuin opettaja sanoo, eikä vain toistaa viime kesän fiilistä. Ei auta katselu ympärille, muut rangella seisojat näyttävät erinomaisen keskittyneiltä omiin suorituksiinsa, onneksi. Eikun uutta palloa matolle.

Ehkäpä hartioiden kääntäminen ja loppuun asti saattaminen tuovat toivotun lopputuloksen. Ensi yönä mielikuvaharjoittelua ja aurinkoisena maanantaina ilman suksia ja sarvia rangelle, suoria lyöntejä ihailemaan!

Terveisin kapteenska Irene